Kunnon lasku ja mahan paisuminen johtivat sitten siihen, että oli pakko keksiä itselleen jokin liikuntaharrastus. Monta kunnon kohottamiseen tähtäävää kuntoiluharrastusta epäonnistuneesti aloittaneena tiesin varautua eräisiin sudenkuoppiin ja päädyin sitten polkupyöräilyyn. Epäonnistumisprosenttia laskevat lähinnä seuraavat asiat:

• Ei tarvita välttämättä kaveria. Joukkuelajit ja kaksinpelit ovat kivoja, mutta laiskottelu on helppoa sillä perusteella, jos kaveri ei joku kerta pääsekään. Ja jos kaverilla lopahtaa innostus, niin harrastus jää itseltäkin.
• Maisema vaihtuu ja hommassa on etenemisen maku. Toissakesän hölkkäilyt jäivät oikeastaan siihen, että homma tuntui tavoitteettomalta rääkiltä ja jo lähtiessä alkoi miettimään että kunpa pääsis pian takaisin kotiin.
• Pyörästä on hyötyä muutenkin kuin kuntoilun kannalta. Tätä ei varmaan tarvi erityisemmin perustella, sehän on kulkuväline.
• Antaa mukavasti mahdollisuuksia erilaisille vimpaimille. GPS piirtää kuljettua matkaa ja laskee keskinopeuksia ja muita statistiikkoja, ja sellaisethan vetoavat nörttiin aivan eri tavalla kuin lenkkitossujen vaimennusten erot.

Polkupyörää olin katsellut jo parin kuukauden ajan, ja päädyin lopulta Kona Dew Deluxeen:

GPS ja SportsTracker (ehkä ensimmäinen Nokian kehittämä palvelu, joka ei aiheuta inhonväristyksiä. Itseasiassa pelottavan toimivan oloinen systeemi!) pitävät huolen sitten nörttiviihteestä. Tämänpäiväinen testirundi näkyy täällä.